Kaunein tähteni

Maaliskuu on synkkä ja kolea. Synkempi kuin koskaan aiemmin. Toivonpisara elää ajatuksissani viime syksyisen matkan johdosta, jonka yhdessä teimme Afrikkaan. Siellä lämpö helli vaalkeaa ihoa, auringonlasku  hohti keltaisenaan, loputtomat tähdet loistivat satumaisina yllämme. Se oli henkeäsalpaavan kaunista.

Hämeenlinnalaisessa kahvilassa mieleni täyttyy lämpöisillä ajatuksilla vihreää teetä hörppiessäni, vaikka sadepisarat paiskautuvat suuria ikkunoita vasten ja taivas laskeutuu yllämme surullisena verhona. Yllättäen ajatukseni katkeaa, kun paikallinen autonasentaja istahtaa pöytääni. Juttelemme säästä ja tulevasta kesästä. Kerron aikeistani matkustaa Afrikkaan uudestaan ystäväni kanssa. Viime reissumme oli ikimuistoinen.

Kotiin kävellessäni huomaan unohtaneeni sateenvarjon. Luumunvärinen takkini muuttuu lähes mustaksi kastuessaan litimäräksi. Kotimatkalla huomaan puhelimeni soivan kuluneiden farkkujeni taskussa. Heti vastattuani puheluun, tunnen kurkkuani kuristavan. Ääni puhelimessa kuulostaa itkuiselta ja se saa oloni pahenemaan vähitellen. Anni kertoo hitaasti hiipivän sairauden voittaneen ystäväni yllättäen. Hän on poissa. Ikuisesti. Lasken puhelimeni hitaasti korvaltani ja lyhistyn kylmälle asfaltille. Tuntuu kuin en saisi happea ja rintaani puristaa. Itken hysteerisesti.

Muutaman viikon kuluttua tapahtuneesta ajan takaisin Kokemäenjoelle, sinne, missä ensi kertaa kohtasimme. Sinne missä ystävyytemme puhkesi kukkaan ja täytti meidät naurulla. Sinne missä aurinko paistoi ja suunnittelimme tulevaisuuttamme ja matkoja kaukaisiin maihin. Ajaessani auton radiosta alkaa soida Arttu Wiskarin tuntematon potilas. Se saa kyyneleet valumaan vuolaasti poskilleni. Ajattelen matkaa mikä meidän piti kesällä yhdessä tehdä, sekä viime syksyistä matkaa, jonka ehdin ystäväni kanssa kokea. Ajattelen niitä miljoonia viidakon tähtiä, joita en koskaan pysty unohtamaan. Niitä tähtiä, jotka kimaltavat kauneimpana tuhat vuotta. Olet nyt yksi niistä. Se kaikkein kaunein.