Tehtävä 5 / Novelli

Vapaudenkaipuu

Mira ei voi vieläkään ymmärtää, miten elämä johdatteli juuri hänet tähän pisteeseen. Kiltin ja ujon tytön nyt piti päätyä väärään seuraan, kokeilla kerran ja jäädä sille tielle. Kylmä, harmaa ja kolkko asema kaikkine tuijottavine ihmisineen palaa aika ajoin Miran mieleen ja saa kyyneleen putoamaan poskelle. Kaksi viikkoa kun vielä jaksaisi, niin pääsisi jälleen vapauteen.

Vapauduttuaan Mira aikoo hankkia itselle uuden vuokra-asunnon ja mennä tapaamaan poikaansa. Eliaksen näkeminen on suurin asia, mitä Mira odottaa vapaudeltaan. Hän aikoo mennä heti sijaisperheen luo, jonne Elias on ollut sijoitettuna kaksi vuotta. Se tuntuu valtavan helpottavalta, mutta samalla pelottavalta. Mira pelkää retkahtavansa huumeisiin taas vapauduttuaan. ”Sä pystyt siihen”, Mira tsemppaa itseään peilin edessä. Pelolle ei saa antaa valtaa.

Miran nyrkki heilahtaa vähän matkaa vanhasta muistista, kun vankikaveri ottaa häntä olkapäästä kiinni tervehtiäkseen. Tämä tuo hänen mieleensä menneen tapahtuman. Lähes tarkalleen kolme vuotta sitten Mira käytti amfetamiinia päivittäin. Aseman tunnelissa jengiläistensä kanssa istuessaan hänellä tuli kinaa vanhoista veloista, joita Tessa ei vieläkään ole kokonaan maksanut. Sanaharkan päätteeksi Mira nousi seisomaan ja alkoi hakata Tessaa amfetamiinipäissään nyrkeillä niin kovaa kuin pystyi.

Kaikki sumeni. Mira muistaa viimeisenä kauniin maiseman, kun keskikesän aurinko laskeutui juuri metsän taa, ennen kuin joutui selliin istumaan. Tessa oli kiidätetty sairaalaan ja hän oli saanut vakavan aivotärähdyksen. Näin jälkeenpäin tapahtuma kaduttaa Miraa. Pahimmalta hänestä kuitenkin tuntuu oman poikansa menettäminen. Lapsen ollessa pieni, hän peitteli Eliaksen joka ilta vuoteeseen ja antoi hyvän yön suukon poskelle. Siihen asti, kunnes kaveripiiri vaihtui ja alamäki alkoi.

Unessa Mira näkee pääsevänsä jälleen Eliaksen luo. Uni kuitenkin loppuu lyhyeen, kun häntä huudetaan jo aamupalalle. Mira pukee nuhjuiset vaatteensa päälle ja kulkee vaivalloisesti ruokalaan. Häntä painaa huoli siitä, miten elämä lähtee vapaudessa kuljettamaan. Tunne sisällä on kuitenkin positiivisen odottava.

Kaksi viikkoa on kulunut ja Mira saa astua jälleen vapauteen. Kolmen vuoden odotus on ohitse. Mira astuu vankilan ovista ulos, vetää syvään henkeä ja lähtee ripein askelin kävelemään kohti juna-asemaa. Vähitellen hän alkaa tajuta olevansa vapaa jälleen. Hymy nousee kasvoille. Ensimmäisenä menen Tampereella kauppaan ostamaan Eliaksen lempi karkkeja ja vien ne hänelle, Mira ajattelee.

Tehtävä 4

Tänään on lauantai. Istun kaksikymmentäneljä neliöisen vuokrayksiöni kuluneella sohvalla miettien, mitä tänään tekisin. Lähes kaikki ystävät viettävät aikaansa miestensä kanssa ja vievät pienet lapset erilaisiin huvituksiin. Tuntuu yksinäiseltä ja mieli on maassa. Lopulta saan yhden ja ainoan sinkkuystäväni kiinni, ja onnekseni hänelläkään ei ole illaksi suunnitelmia.

Tiina saapuu luokseni ja mietimme minne kaupungilla suunnata. Sovitan tiukkaa kimallepaitaa ja toteamme molemmat, että paita on enemmänkin teineille kuin itselleni sopiva. Hieman harmittaa, kun joutuu miettimään nykyään, ettei näytä liian tyrkyltä. Vaatteet joita vielä viisi vuotta sitten käytin, eivät olekaan enää päälläni asiallisia. Miksi pitää olla aina niin asiallinen? Vatsallekin on ilmestynyt pari ylimääräistä rengasta, joita ei vielä muutama vuosi sitten ollut. No, se ei estä ottamasta paria punaviinilasillista.

Bussissa istuessamme taaksemme istahtaa joukko teinejä, joiden puheessa on enemmän kirosanoja kuin mitään muuta. Puhe kuulostaa kammottavalta. Mihin tuo nykynuoriso on oikein menossa.

Yökerhot eivät oikein miellytä enää. Olisi mukavampaa mennä rauhalliseen paikkaan istuskelemaan, jotta voimme jutella Tiinan kanssa kaikesta. Hänelläkin on pieni ikäkriisi, vaikka hänellä sentään on jo lapsi, toisin kuin minulla. Biologinen kello alkaa pian tikittää, joten pitäisikö sitä sittenkin mennä yökerhoon metsästämään miestä itselle. 

Tehtävä 3/ Elämäntilanteen pohdinta

Miten saatoin olla taas niin sinisilmäinen. Tuntuu ihan hirveältä. Tämä olo ei varmaan helpota koskaan. Olisi pitänyt kuunnella Riinaa ja uskoa. Miksi ihmeessä olin taas täysi idiootti? Minussa on varmasti jotain vikaa. Äitikin sanoi aikoinaan, ettei minusta ole mihinkään. Hän oli ehkä oikeassa. Isäkään ei välittänyt. Olen varmasti niin ruma, kun aina miesten täytyy turvautua johonkin muuhun. En kelpaa kenellekään.

Enhän voi enää edes nukkua siinä, hyi en varmasti aio. Tuttu ja turvallinen paikka on pilalla. En koskaan unohda sitä näkyä. Pitikin päästä yllättämään ne. En saa edes happea kunnolla. Mitä minä nyt teen? Aina valitsen ne väärät miehet. Tuokin tuossa muistuttaa hänestä. Enhän edes pärjää yksin. Kuinkahan kauan Elinakin jaksaa katsella minua täällä nurkissa. Vihaan kaikkia maailman miehiä. En halua enää ketään koskaan. Pakko hakea tavarat vielä, mutta mihin muka vien ne? Olikohan teko sittenkään niin vakava? Pitäisiköhän yrittää vielä? Pitäisikö antaa anteeksi? En kuitenkaan pärjää yksin.

Tehtävä 2/ Erilaisia repliikkejä


1. henkilö

”Toinen auto tuli eri suunnasta ja toinen eri suunnasta. Sitten se pienempi punane pikkuauto törmäs isompaan autoon”

2. henkilö

”Kyllä se kuule näin o et tollaset pikkuhököttimet pitäs lail kieltää. Eihä niit o enne vanhaanka tarvittu. Noi ovetki o ohutta peltiä ni ei ihmekkä et näitä onnettomuuksia tapahtuu. Sillon ko mä olin nuori sälli ni sillon ajettii kesät talvet polkupyöräl eikä tollasist, mikä toi ny o, moot… mopoautoja ollu. Kyl o maailma ihmeelliseks menny”

3. henkilö

”Virkani puolesta joudun paljon käsittelemään vastaavanlaisia kriisitilanteita. Autonkuljettajan motoriset taidot saattoivat olla puutteelliset tai esimerkiksi herpaantuneet tapahtuman aikana. Toivottavasti autonkuljettaja ei ollut mieleltään järkkynyt psykopaatti tai ettei hänellä ollut hallusinaatioita. Molempien osapuolten psyyke on varmasti järkkynyt tapahtuman seurauksena. On tärkeää, että he saavat kriisiapua ja psykoterapiaa nopeasti"

Kaunein tähteni

Maaliskuu on synkkä ja kolea. Synkempi kuin koskaan aiemmin. Toivonpisara elää ajatuksissani viime syksyisen matkan johdosta, jonka yhdessä teimme Afrikkaan. Siellä lämpö helli vaalkeaa ihoa, auringonlasku  hohti keltaisenaan, loputtomat tähdet loistivat satumaisina yllämme. Se oli henkeäsalpaavan kaunista.

Hämeenlinnalaisessa kahvilassa mieleni täyttyy lämpöisillä ajatuksilla vihreää teetä hörppiessäni, vaikka sadepisarat paiskautuvat suuria ikkunoita vasten ja taivas laskeutuu yllämme surullisena verhona. Yllättäen ajatukseni katkeaa, kun paikallinen autonasentaja istahtaa pöytääni. Juttelemme säästä ja tulevasta kesästä. Kerron aikeistani matkustaa Afrikkaan uudestaan ystäväni kanssa. Viime reissumme oli ikimuistoinen.

Kotiin kävellessäni huomaan unohtaneeni sateenvarjon. Luumunvärinen takkini muuttuu lähes mustaksi kastuessaan litimäräksi. Kotimatkalla huomaan puhelimeni soivan kuluneiden farkkujeni taskussa. Heti vastattuani puheluun, tunnen kurkkuani kuristavan. Ääni puhelimessa kuulostaa itkuiselta ja se saa oloni pahenemaan vähitellen. Anni kertoo hitaasti hiipivän sairauden voittaneen ystäväni yllättäen. Hän on poissa. Ikuisesti. Lasken puhelimeni hitaasti korvaltani ja lyhistyn kylmälle asfaltille. Tuntuu kuin en saisi happea ja rintaani puristaa. Itken hysteerisesti.

Muutaman viikon kuluttua tapahtuneesta ajan takaisin Kokemäenjoelle, sinne, missä ensi kertaa kohtasimme. Sinne missä ystävyytemme puhkesi kukkaan ja täytti meidät naurulla. Sinne missä aurinko paistoi ja suunnittelimme tulevaisuuttamme ja matkoja kaukaisiin maihin. Ajaessani auton radiosta alkaa soida Arttu Wiskarin tuntematon potilas. Se saa kyyneleet valumaan vuolaasti poskilleni. Ajattelen matkaa mikä meidän piti kesällä yhdessä tehdä, sekä viime syksyistä matkaa, jonka ehdin ystäväni kanssa kokea. Ajattelen niitä miljoonia viidakon tähtiä, joita en koskaan pysty unohtamaan. Niitä tähtiä, jotka kimaltavat kauneimpana tuhat vuotta. Olet nyt yksi niistä. Se kaikkein kaunein.